torstai 14. tammikuuta 2016

Punikki ja suvakki


Aikana, jolloin suvakit ja rasistit kalistelevat sanan miekkoja, tuntuu hyytävältä lukea itsenäisen Suomen alkuun sijoittuvaa tarinaa, jossa kahtia jakautunut kansa on tarttunut aseisiin ja ryhtynyt listimään niitä, jotka ovat väärässä.

Martti Linnan romaani Kaksi hautaa saarella (Karisto 2015) kertoo punapäällikkö Aleksei Osipovista, miehestä, jonka omat joukot ristivät Voikkaan Mannerheimiksi. Kirjassa sotaa käydään Kouvolassa, samoilla seuduilla, joissa hyökätään nykyään polttopulloin ja ilotulitusraketein vastaanottokeskuksiin, keksitään perättömiä maahanmuuttajien tekemiä rikoksia ja kasataan katupartioita.

Sata vuotta sitten kansalainen oli joko lahtari (punaisten haukkumanimi valkoisista) tai punikki (valkoisten haukkumanimi punaisista). Nykyäänkään ei tarvitse itse päättää, mikä on. Muilta kuulee olevansa suvakki tai rasisti, vaikka ei kai kukaan ole puhtaasti jompaakumpaa. Suvakin ajatuksissa voi käväistä rotuun liittyvä ennakkoluulo ja rasisti saattaa hurrata maahanmuuttajalle, joka tekee Suomen jalkapallomaajoukkueelle maalin.

Itse kirjaan. Linnan teksti on kuin hengitystä. Ei keuhkoahtaumatautisen, vaan ihmisen, jolla on terveet keuhkot. Käydessäni uimassa Kuusankosken uimahallissa – lähellä Osipovin kotia, ajattelin väistellessäni kiertosuunnan väärin ymmärtäneitä uimareita – pääsin puolen tunnin jälkeen rytmiin, jossa ei edes huomaa uivansa. Linnan romaanin kanssa kävi samoin. Sen lukeminen oli kuin uimista, jossa itse uiminen unohtuu, samoin kuin altaan päädyssä olevan matkamittarin kääntäminen.

Kaksi hautaa saarella on klassinen historiallinen romaani. Se ei sisällä kielellistä näpertelyä eikä levotonta ajassa ja näkökulmissa pomppimista. Lukija etenee tarinan matkassa kaikkitietävän kertojan turvallisesti saattamana. Vaikka Linna on perehtynyt kuvaamaansa aikakauteen ja aiheeseensa huolellisesti, hän ei luennoi. Hän on pystyttänyt kertomukselle uskottavat kulissit ja kattanut niiden ääreen yltäkylläisen pöydän.

Voikkaan Mannerheim oli levoton nuorukainen ja iltamarettelöitsijä, mutta enpä usko että hän sovittelisi Soldiers of Odin -porukan takkia yllensä, jos eläisi nyt. Hän oli itsekin mamu, venäläisen isän ja suomenruotsalaisen äidin rakkauden kirpeä hedelmä. Linnan kuvaamana hänessä kiertää enemmän suvakin kuin rasistin verta.

Linnan viime syksynä ilmestynyt kirja on tyylikäs teos. Suurta huomiota se ei ole silti saanut. Aina ei hyvä kirja menesty, ei ainakaan omalla kielialueellaan. Linnan vuonna 2007 julkaisema dekkari Ahventen valtakunta jäi Suomessa monelle tuntemattomaksi, mutta ranskalainen kustantamo Gaia Editions julkaisi sen nimellä La Royaume des perches. Romaani pääsi heti ehdolle arvostetun Grand prix de Littérature policièren -palkinnon saajaksi.

Jos jotain harmittavaa Linnan uudessa romaanissa on, niin nimi. Siitä voi aavistella, kuinka tarina päättyy. Viimeiset lauseet ovat huolella hiotut. Ne kaivertuvat muistiin ja jäävät lepattelemaan ajatuksiin lukemisen jälkeen.